Rajatonta

Perth Concert Hall: Rajaton ja Waso johtajanaan Jaakko Kuusisto.  Kuva: Sublime Music Agency Ltd.

Perjantaina koitti kauan odottamani ilta suomalaisen livemusiikin parissa.  Ilta täytti kaikki odotukset. Rajaton Jaakko Kuusiston (hah, kirjoitin ensin Ilkka joka on siis Jaakon ja Pekan isä, sekaisin tässä menee - mutta musiikkimiehiä kaikki kuitenkin) johtaman WASOn eli Western Australian Symphony Orchestran kanssa sai Perth Concert Hall'in täyden katsomon nousemaan penkeiltään ja jammailemaan ABBA musiikin tahdissa.  Tunnelma oli mahtava. Kyllä sai olla suomalaisuudestaan ylpeä ja jos paikalla oli ruotsalaisia niin toki hekin saivat olla..   Täällä Perthissä  konsertteja oli  kaikkiaan kolme ja ne olivat lähes loppuunmyytyjä.  Upeeta.  Olisin kuunnellut pidempäänkin ja enemmän Rajattoman acapella -laulantaa mutta tällä kertaa Rajaton ei ollut yksin pääosassa,  vaan sinfoniaorkesteri antoi ja sai osansa illan nautinnosta. 

Henkilökunta antoi rekvisiittaa ja sitten piti vähän hehkuttaa.... *vähän kornia - myönnetään

Konsertin jälkeen Rajattomat tulivat lämpiöön jakamaan nimmareita ja juttelemaan kuulijoiden kanssa.  Perjantaina saimme vielä ostettua CD:n ja signeeraukset siihen, mutta kuulin, että lauantaina ne olivat jo loppuunmyyty.   Kertoo jotain suosiosta.  Juttelin mm. yhden klassisen musiikin aasialaisen harrastajan kanssa.  Hän sanoi kuulleensa sattumoisin Rajatonta Youtubesta ja ihastuneensa kovasti.  Hän oli aivan innoissaan mahdollisuudesta nähdä heidät laulamassa livenä..... ja taas olin ylpeä.  Täältä lännestä Rajattoman matka jatkuu Sydneyn Oopperataloon.  Toivon ja uskon, että suosio on siellä yhtä huikea kuin täällä meidän kaupungissamme.  Tämä taisi olla kenraaliharjoitusta Australian pyhätön eli oopperatalon keikkoja varten.  Kiitos Rajaton kun tulitte tänne kauas länteen piristämään meidän arkeamme.  Seuraava suomalaiset musiikin huipennus onkin tammikuussa kun Nightwish tulee Australian kiertueellaan Perthin.   Olisivat tulleet joulukuussa, niin olisin ollut varmasti mukana, pah.  Väärä ajoitus.

Aina ihana  (ja) Essi Vuorela......Kumpi on enemmän innoissaan ? ;) (*viittaan edelliseen kuvatekstiin)

 
Tämä kansallistunne, jota tämä kotimainen vieraammekin täällä minusssa nostatti  on aika erikoinen juttu ja ajattelinkin pohtia asiaa muutaman sanan verran.  Olen huomannut, että me Suomalaiset olemme aika kansallistuntoista porukkaa.  Johtuukohan se siitä, että olemme niin pieni  ja kovia kokenut kansa.  Vai onko tämä voimakas tunne vain minun pikku pääni tuotos ? Josko  minä vaan romantisoin asioita. No ainakin kyynelehdin joka kerta kun suomalainen nousee korkeimmalle pallille urheilukilpailuissa (harvinaista herkkua) tai näen jossakin ulkomailla Suomen lipun liehuvan, puhumattakaan Maamme-laulun tai Finlandian kuuntelemisesta kuivin silmin.  Ei onnistu.  Kun on poissa kotoa pidemmän aikaa, niin elämä ja asiat kotimaassa saavat jonkinlaisen kultareunuksen.  Arki unohtuu ja hyvät hetket muistuvat ensimmäisenä mieleen (eikä ne huonot hetketkään oikeasti ole huonoja olleet).  Voipihan tämä olla luonnekysymyskin,  mutta olen kuullut täällä samanlaista mielialaa muiltakin expateilta.  Koti-ikävä vaivaa kaikkia. Jotkut osaavat elää sen ikävän kanssa paremmin kuin toiset.  "Koti on siellä mihin hattunsa heittää, turha ikävässä on rypeä",  kuten eräs täkäläinen tuttavani  järkevästi totesi. Toisille koti on tunnetila sydämen sopukassa, eikä hattuhyllyllä ja silloin ajatellaankin tunteella eikä järjellä.  Jos haluaa tehdä elämänsä hankalaksi, niin arvatkaapa kumman mallin mukaan se onnistuu helpommin......Toki ajankulu tietysti auttaa näissäkin asioissa.  Mitä pidempään on pois, niin  kalleinkin kultareunus haalenee hieman - arvoaan se ei toivottavasti koskaan menetä.  Haaleneehan se tietysti kun elämää ja kokemuksia uudessa ympäristössä kertyy. Asiasta tekee hankalan se, että kun täällä ollessa ikävöi kotisuomeen,  ja sitten kun täältä joutuu lähtemään,  niin  alkaakin kuulemma ikävöimään  tänne takaisin.  Kultareunukset muuttavat paikkaa. Eli tekee niin tai näin,  niin  aina pyllistää itselleen ja  lopputulemana on ikävä johonkin.   Ikävä ei aina ole ikävä asia.... olisihan se kamalaa, jos ei olisi ketään tai mitään ikävöimisen aihetta.  Täytyisi vaan osata kääntää asia positiiviseksi voimaksi.  Vaikka kuinka haluaisi viettää rajatonta elämää ja poimia parhaat päältä kahden kulttuurin tuomista mahdollisuuksista,  niin kaikkien expattien arkea varjostaa jossain vaiheessa  oleskelulupa-ahdistus. Koska et lain mukaan saa rajattomasti liikkua maasta toiseen EU:n ulkopuolella, ilman että immigranttiviranomaiset sanovat sen viimeisen sanan siitä, minkälaisia kultareunuksia ikävöit, niin ahdistaahan se - se on varmaa.  Elämäsi ei välttämättä olekaan omissä käsissäsi.  Aika karua mutta totta.  Rajattomuudella on siis rajansa. Halusit tai et. Mutta näinhän se elämässä taitaa yleensäkin olla.  Aina jossain joku isoveli valvoo.  Mieli menee vuoristorataa niin, että välillä huimaa ja "isoveli" antaa vauhtia ja jarrumiestä ei ole näkynyt.  Eipähän käy aika pitkäksi...ja eikä ole käynytkään.

Viikonloppu aloitettiin ja lopetetiin livemusiikilla. Sunnuntaipäivä vietettiin Kings Parkissa puun alla picnicillä muutaman suomalaisen kanssa musiikkia kuunnellen.  No se musiikki ei oikein minua sytyttänyt mutta oli kiva viettää kaunis kevätpäivä ulkosalla mukavassa seurassa, napostellen ja viiniä siemaillen  sekä samalla ottaa tuntumaa tulevaan kesään.

Nyt onkin siten pitkästä aikaa kalenteri tyhjä.  Oliskohan aika taas keskittyä kuntoiluun loputtoman juhlimisen sijasta.  Raja tuli siis siinäkin vastaan - vanhalla.



Tässä vielä tunnelmakuva, joka on otettu perjantaina 7.9. paikalliselta Stockmannilta eli  David Jonesilta. Kesästä ei tietoakaan. Alakerta oli täynnä joulukoristeita ja härpäkkeitä. Voi kuinka joku varjelisi minua tältä - joulutohinalta syyskuussa.